tiistai 7. maaliskuuta 2017

Ympyrä sulkeutuu

Siitä on kolme vuotta, kun viimeksi kävelimme näitä katuja. Matka alkoi samalla tavalla kuin vuosia sitten: mies lensi Barcelonaan ensin työasioissa, minä tulin perässä muutamaa päivää myöhemmin.

barca

Kolme vuotta sitten juuri ennen miehen työmatkaa me riitelimme. Mies kertoi olevansa väsynyt jatkuviin pettymyksiin ja siihen, ettei elämämme enää ollut kivaa, miten epätoivoiseksi ja ilottomaksi minä olin muuttunut. Juuri äsken jälleen yksi hoito klinikalla oli epäonnistunut ja minä olin tehnyt negatiivisen raskaustestin. Niissä tunnelmissa mies lähti matkalle ja minä jäin kotiin keräilemään itseäni. Kun lensin Barcelonaan ja tapasimme jälleen, tuntui siltä kuin aina riidan jälkeen: ei se mitään, annetaan olla, kunhan ei vain koskaan päästetä toisistamme irti. Uusi hoitokierros oli jo käynnissä ja minä söin hormoneja, jotka saivat minut voimaan pahoin ympäri vuorokauden. Koitimme ottaa matkasta kaiken ilon irti. Nyt ainakin voi nauttia alkoholia ja kaikkia mahdollisia juustoja, eipähän tarvitse murehtia mitään raskautta. Kyllähän me sen tiesimme, että vaikka kuinka yritimme olla ajattelematta asiaa, jossain kyti toivo, että tällä kertaa onnistuisimme. Katselin lastenvaateliikkeiden näyteikkunoita ja haaveilin, mutta mitään en uskaltanut ostaa sillä pelkäsin sen pilaavan kaiken. Palasimme Suomeen ja kohtuuni siirrettiin jälleen yksi alkio. Parin viikon päästä koitti uusi romahdus. Edessä olisi jo kolmas rankka koeputkihedelmöityshoito.

barca3

Kolme vuotta myöhemmin kävelemme samoilla kaduilla. Sormeni ympärille on kietoutunut pieni käsi, joka riuhtoo ja repii joka suuntaan, välillä päästää irti ja lähtee riemusta kiljuen juoksemaan. Minua naurattaa, mutta samalla pitää vähän komentaa: varo kulta, sieltä voi tulla autoja, ota aina äidin tai isin kädestä kiinni! Hän kantaa lelukaupasta löytämäänsä palapelia ylpeänä, pysähtyy kuuntelemaan katusoittajia silmät hämmästyksestä suurina. Menemme rannalle, missä kolme vuotta sitten mietin, etten koskaan tulisi saamaan omaa lasta. Siinä me nyt seisoskelemme vierekkäin rantahietikolla, ihmettelemme miten sileiksi kivet ovat aaltojen voimasta hioutuneet. Heittelemme kiviä meren kuohuihin ja hetken päästä kengät ovat märät - emme ehtineet aallon alta pois. 

barca2

Meidän oma rakas lapsemme, kaiken odotuksen arvoinen.

4 kommenttia:

  1. Hei, kiitokset tästä hienosta kirjoituksesta. Vaikkei aihe omaa elämääni juurikaan samastuttavalla tavalla koske, hienoa että jaat. Kiitokset myös ylipäätään blogin jatkamisesta; olen seurannut blogiasi muistaakseni useamman vuoden ajan löytäen sen aikanaan itsekin Tampereella asuessani ja opiskellessani (törmäsin sinuun muuten joskus Pakkahuoneella pidetyssä kirppistapahtumassa, harmittaa vieläkin etten uskaltautunut juttelemaan!) Elämä on kuljettanut Keski-Eurooppaan, mutta palaan blogiisi edelleen. Toivottavasti jatkat, juttujasi on kiva lukea - tuli niitä useammin tai harvemmin. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

    A

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos A, miten ihana kommentti! On muuten aina yhtä hienoa kuulla, että joku on lukenut blogiani useamman vuoden ajan. Pitkästä aikaa on nyt inspiraatiota kirjoittaa, toivottavasti pystyn siis tarjoamaan kivaa luettavaa jatkossakin. :) Aurinkoista kevättä Keski-Eurooppaan, siellähän se onkin jo pidemmällä!

      Poista
  2. Miulla tuli kyynel silmäkulmaan, onneksi elämä on kuljettanut sinut nykyisiin virtoihin :) Ja mukava, että blogivirrassani on taas myös siun postauksia, ehkä hieman henkilökohtaisempana kuin aiemmin.

    VastaaPoista