perjantai 23. helmikuuta 2018

Vuoden kuulumiset

Hetki on vierähtänyt siitä, kun olen tänne viimeksi kirjoitellut. Siihen on hyvä syy: viime vuosi oli sanalla sanoen raskas. Vaikka välillä tekisi mieli unohtaa koko vuosi, oli se samalla hyvin merkittävä meille.

Niin ihana kuin uusi kotimme onkin, vei viime kevään remontti lopulta mehut aivan täysin. Remontti ei ollut mikään suuri, mutta se vaati meiltä paljon suunnittelua ja yllättäviä menoja. Samaan aikaan myös suoritin viimeisiä kursseja yliopistolla, kirjoitin gradua ja hoidin lastamme täysipäiväisesti kotona. Ja kun tässä ei vielä ollut tarpeeksi, kaikessa hiljaisuudessa me toivoimme perheeseen toista lasta, mikä toi mukanaan jälleen raskaat hedelmöityshoidot ja niiden myötä monet pettymykset.



Kesä meni ohi hetkessä. Emme matkustelleet juurikaan, sillä remontti oli syönyt kaikki säästömme. Syksyllä taas koitti uusi arki, kun lapsi aloitti päiväkotiuransa ja minä pääsin jälleen kunnolla kiinni opintoihin. Aloitin työharjoittelun ja niin meitä oli kaksi työssäkäyvää aikuista perheessä pitkästä aikaa. Päiväkodin aloitus sujui hyvin, kunnes alkoi jatkuva sairastelu. Se toki kuuluu monesti asiaan ja siihen olimme osanneet varautuakin, mutta silti koko tilanne kävi todella pahasti voimille. Lokakuussa en tainnut olla yhtään kokonaista viikkoa töissä, vaikka miehenikin teki tuolloin nelipäiväistä työviikkoa ja pystyi näin hoitamaan kipeää lasta omalta osaltaan. Me olimme kaikki kipeinä, vuorotellen ja samaan aikaan. Me aikuiset olimme kireitä, väsyneitä ja totaalisen kyllästyneitä tähän lapsiperheen arkeen, mikä olikin lopulta aika mielenkiintoinen asetelma ottaen huomioon, että samaan aikaan meidän elämämme oli mullistumassa täysin.

Syksy piti nimittäin sisällään uusia alkuja myös minun kohdussani. Meidän viimeinen hoitomme lapsettomuusklinikalla oli alkusyksystä ja juuri kun olimme jo menettämässä toivomme, hoito onnistuikin. Pahoinvointi alkoi jo ennen positiivisen raskaustestin tekoa, mutta se oli silti siedettävämpää kuin esikoista odottaessa. Siksi olinkin melko järkyttynyt, kun alkuraskauden ultrassa sain kuulla, että molemmat minulle siirretyt alkiot olivat tarranneet kiinni ja lähteneet kehittymään. Niitä on kaksi!

Ensimmäinen reaktioni oli epäuskoinen nauru, ja puhelu miehelleni oli jokseenkin hysteerinen. Kävelin äitiysultralta takaisin työpaikalle ja siinä kymmenessä minuutissa kupliva ilo muuttui jo kauhuksi. Mietin, miten esikoisemme jäisi nyt täysin vaille huomiota, kun vauvoja tulisikin kaksi. Miten hän ikinä pystyisi hyväksymään sen? Mietin, miten minä olin tehnyt päätöksen kahden alkion siirrosta ja siinä samassa pilannut meidän elämämme täysin. Olimme jo pitkään miettineet, onko meillä voimavaroja enää toiseen lapseen ja kohta heitä olisikin kolme. Seuraavan viikon itkin kaikki illat, kun mietin kauhuissani tulevaa arkea, onnetonta esikoistamme sekä lopullisesti piloille menevää parisuhdettamme.

kuulumiset17_1

Raskaudesta johtuva väsymys oli järkyttävä. Töissä tsemppasin, vaikka voin pahoin aivan kokoajan. Iltaisin makasin sohvalla puolikuolleena pystymättä osallistumaan lapsen leikkeihin tai kotitöihin. Väsyneenä kaikki myös tuntui paljon raskaammalta. Juurikin se lapsiperheen arki tiukkoine aikatauluineen, aivan liian aikaisine aamuineen ja iltapäivien hakuineen, kun teki mieli itkeä pelkästä väsymyksestä. Äidin mieli kävi ylikierroksilla kun lapsi sairasti, ja olin mennä sekaisin kaikesta siitä huolesta. Jossain vaiheessa siihen ehkä turtuikin, mutta sitten tuli aina jotain uutta, mitä murehtia. Jos lapsi sattuikin olemaan aivan yksin päiväkodin pihassa häntä hakiessani, itku kurkussa vaadin lisätietoja hoitajilta, onko lapseni onneton ja kiusataanko häntä. Näin uhkia ja epäonnistumista kaikkialla.

Aina kun aloin miettiä vatsassani kasvavia kaksosia, katselin sen hetkistä arkea ja kertasin sen mielessäni kolmella. Ahdistus kasvoi aina sellaisiin mittasuhteisiin, että oli helpompi olla miettimättä koko asiaa. Ja samaan aikaan syyllisyys kaikista näistä tunteista oli sietämätön. Me olimme niin kovasti toivoneet toista lasta, käyneet läpi taas raskaat hoidot ja nyt en osannut iloita asiasta ollenkaan. Lapsettomuuden kokeneena ja sen helvetin kahlanneena minun kuuluisi nyt olla onnellinen! Mutta kun neuvolassa kysyttiin miltä minusta nyt tuntuu, purskahdin itkuun ja sain vain sanotuksi "me ei selvitä tästä."

Se vuosi kuitenkin jäi taakse ja nyt on jo helmikuu. Jatkoin töissä melkein tammikuun loppuun ja  jäin sairaslomalle raskausviikolla 24. Fyysiset rajat alkoivat tulla vastaan, mutta samaan aikaan päätös elämän rauhoittamisesta oli myös psyykkisen jaksamiseni kannalta mitä parhain. Joululomien jälkeen lapsi alkoi viihtyä päiväkodissa entistä paremmin ja oli hoitajienkin mielestä puhjennut kukkaan. Olemme sairastaneet nyt kerran kuussa, mikä - uskokaa tai älkää - on ruhtinaallisen vähän viime syksyyn verrattuna. Minun ei tarvitse enää kiirehtiä aamuisin eikä hakea lasta iltapäivisin, minkä vuoksi en ole enää niin kipeä ja väsynyt kaiken aikaa. Palkkasimme hoitajan, jotta pääsemme mieheni kanssa edes kerran kuussa treffeille ihan kahdestaan. Paniikki tulevasta arjesta kolmen pienen lapsen kanssa on laantunut ja tilalle on tullut miehen kanssa yhdessä tehdyt sotasuunnitelmat siitä, miten me tästä kuviosta selviämme. Tukea ja apua on pyydetty jo etukäteen. Suurin osa hankinnoista on tehty ja alunperin neljälle perheenjäsenelle suunnittelemamme kotikin näyttää toimivan vaikka meitä pian onkin viisi.

kuulumiset17_2

Eilen neuvolassa kysyttiin miltä minusta nyt tuntuu, eikä minua itkettänyt ollenkaan. En osaa vieläkään katsoa tulevaa vaaleanpunaisin lasein, mutta ehkä minun ei tarvitsekaan. Kaikki tämä tuntuu jo aivan luonnolliselta, meidän perheeltä. Totta kai niitä tulee kaksi!

2 kommenttia:

  1. Kyllä elämä kantaa. Onnelliseksi voi tulla vaikkapa pitämä kiitollisuuspäiväkirjaa, johon kirjoitetaan joka päivä yksi virke. Eikä sitä ihan jokainen äiti saa kaksosia ja niin kaunista pientä poikaa kuin Kosmo on.

    VastaaPoista
  2. Onnea kahdesta pienestä tulevasta vauvasta! :)

    VastaaPoista